En ole ihan päivittänyt niin usein kuin ajattelin, että tulisi päivitettyä. Olen ollut aika paljon kämpällä ja olen siellä ilman tietokonetta tällä hetkellä, joten ei ole ollut mahdollisuutta kirjoitella.
Kämpä alkaa näyttää pikku hiljaa hyvältä. Sain tänään imuroitua ekaa kertaa kunnolla ja matot paikalleen. Hyllyt ja kirjoituspöytä on täynnä tavaraa joilla ei ole viellä paikkaa. Pikku hiljaa, pikku hiljaa. Valmista tuskin saan ennen Helsingin reissua.
Tulin tänään vanhempien luo ja tosiaan kirjoittelen isän koneelta. Tänään mietin tätä blogia ja kaikkea mitä on tapahtunut. Rintakehää välillä pistää. Sydämmessä on reikä. Joulu tekee minut todella surumieliseksi joka vuosi, mutta tänä jouluna jotenki ahistaa ehkä enemmän.
- - - - - - - - - - -
Niinhän siinä sitten kävi, että tuon yläpuolelle olevan pätkän kirjoitin kirjoitin 23.11.2011. En enää muista miksen saanut kirjoitettua sitä loppuun.. mutta tallensin sen ja ajattelin, että jatkan kohta. Kohta siirtyi 5 päivää eteäppäin. Minkäs sille mahtaa.
Alapuolelle olin iskenyt linkin. Mietin, että mitähän varten ja mikä ajatus siinä oli, mutta tulen siihen tulokseen, että siellä oli jotain mielenkiintoista. Jep. Tein ystäväperheeni lapsokaisille joululahjaksi sukat. Linkki liittyi sukkiin, sillä tein heille "origami joulukortti kirjekuoren...?". Kurkkaa linkistä! Sukkia he eivät ole saaneet niitä vieläkään, sillä olivat viettämässä joulua hieman kauempana. Ai niin!! Niistä pitää muistaa ottaa kuva! Olin ajatellut, että olisin voinut Tapaninpäivänä mennä heitä sinne katsomaan, mutta sitten tapahtui suorastaan jotain mullistavaa!
Mikäs muu kuin Tapaninpäivän myrsky! Olin Joulupäivänä myöhään yöhön katsomassa youtubesta Jackie Chan video pätkiä ja erästä hyvin lahjakasta oman mielenkiintoisen tanssilajin omaavaa heppua. Keskustelin Facebookissa olijoiden kanssa ja pesin hampaita, sillä olin menossa pian nukkumaan. Olihan kello jo yli yksi yöllä. No, siinä kävi näin: Yhtäkkiä kuuluu ulkoa kauheaa jyskettä ja sitten kuulu siumph! ja talo pimeni. Istuin tietokoneen äärellä hammasharja suussa ja mietin, että mitäs ny sit tehdää? Nousin ja lähdin harhailemaan taskulamppua kohti. Muistin, että olin käyttänyt taskulamppua aikaisemmin päivällä ja tiesin missä se oli.
Löydettyäni taskulampun pääsin turvallisesti koiran ohi ja vessaan huuhtelemaan suuni ja harjani. Kävin vessassa ja läksin sitten nukkumaan, sillä ei ollut mitään mieltä jäädä ylös hereille kun en tiennyt miten kauan sähköt ovat poissa! Ajattelin, että kyllä minä sitten herään jos valot yöllä syttyvät. No, niinhän siinä kävi, etteivät valot syttyneet. Ne eivät syttyneet melkein 30 tuntiin. Tapanin päivän aamuna sähköt kävivät vajaan puolen tunnin ajan, mutta itse nukuin tämän ihmeen yli.
Asialla oli hyvät ja huonot puolet. Tai jännät ja huonot puolet. Hyvä juttu on se, että vanhempieni talossa on vanha puuhella. Sillä lämmitimme ruuan ja taloa. Talo kyllä lämpeni vain alakerrasta, joten oma huoneeni oli hieman vilpoinen. Huonot puolet.. mikään ei oikeen toimi..
Kuinka vaikeaa oli muistaa, että sähköt eivät toimi? Uskomattoman vaikeaa! Aamusella tuumasin, että sähköt eivät ilmeisesti toimi, sillä isäni tuli tarkistamaan koiran tilanteen hämärään huoneeseeni taskulampun kera. Itse taas herättyäni tuumasin, että jos isä kulkee taskulampun kanssa, niin sähköt ei tosiaan toimi ja lampsin vessaan ja ihmettelin miksei kattoon tule valoa vaikka painoin valot päälle. Ai niin.. ei ole sähköä...
Luin Potteria taas koko pyhien ajan, mutta kynttilän valossa. Tapaninpäivänä en liiemmin laittanut nenääni ovesta ulos. Ulkona tuuli niin rivakkaasti vielä, että se ei tuntunut houkuttelevalta eikä järin viisaalta. Sen verran kävin ulkona, että käytiin vanhempien kanssa pyörähtämässä lähialueella ja katsottiin mitä tuhoa luontoäidin viha sai aikaiseksi. Sitten olikin jo pimeää ja takaisin sisätiloihin kynttilän valoon ja hellan lämpöön. Toiveenahan oli, että ajoreissun jälkeen olisi jo sähköt palanneet, mutta turha toivo.
Tieto maailman menosta alkoi kalvata ja alettiin sitten miettiä, että miten saadaan tietää, että kuinka kauan tämä kestää. Joku sitten keksi, että radio! Äiti kävi hakemassa varastosta radion ja sitä sitten viriteltiin oikeille taajuuksille. Koska radio oli vanha, se ei oikein halunnut pitää kanavaa vaan alkoi hetken päästä suhisemaan. Itse etsin mp3 soittimella oikean taajuuden ja hihkaisin äidille kun taajuus oli oikea, kumpaankin korvaan tuli sama biisi.
Nova kertoi kauhean huonosti, että mikä on tilanne. En muista, että vaihdoimmeko sitten lopulta salon radion kavanalle, josta saimmekin sitten kuulla enemmän tietoa. Veden säästelystä kuulimme ensimmäisen kerran ruotsalaiselta kanavalta. Lorotimme siis ämpäreihin juoma/pesuvettä.
Itse kaipasin suunnattomasti saunaan, oli hieman kylmä välillä ja likainen olo.
Eilen 27 päivä alkoi talo jo kylmetä. Vanhemmat hieman kinasivat siitä, että pitääkö mennä hankkimaan adrikaattin, kun pakkanen sulaa. Isä oli sitä mieltä, että päästään halvemmalla jos sitä ei hankita ja äiti oli tuohkeissaan kun pakasteet sulavat. Vettäkään ei saanut käyttää miten mieli.
Syötyämme murenevaa lipeäkalaa lähdimme Turkuun hakemaan sieltä isoa omaisuuttani. Sitten tapahtui taas jotain epämiellyttävää ja mahani meni sekaisin. Henkilö jota en olisi kaivannut nähdä, tai olen kaivannut ihan hirveästi nähdä, mutta asiat ovat helpompia jos emme tapaa oli paikalla. Kuinka tunteet voivat olla niin sekavat? Purin hammasta ja pidätin itkua. Yritin olla katsomatta häntä silmiin ja halusin vain pois. Ojensin avaimen tärisevin käsin. Se oli ohi nyt.. Oikeasti ohi nyt.. Paluuta ei ole..
Minua ärsytti hänen "hilpeys", teki mieli sanoa, että "oletko tyytyävinen nyt! Tätähän sinä halusit!". Hän näytti jossain määrin tyytyväiseltä, minua oksetti. Hän tervehti vanhempiani kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin asiat olisi ennallaan. Mikään ei ole.. se on ohi..
Lähdettyämme olin suht vaitonainen ja ajomatkan takaisin vanhemmille oli epämiellyttävä. Kaiken maailman ajatukset pyörivät päässä. Yritin olla ajattelematta mutta ne tunkivat väkisin. Repivät sydäntä ja mieltä. Halusin nukkumaan, toisaalta pelkäsin nukahtamista, sillä tiesin että näen sellaisia unia mitä en halunnut nähdä. Kaipuu ja inho. Suurempana kaipuu jota seuraa itseinho. Opinko vielä elämään nauraen ja iloiten?
Pystynkö unohtamaan ja jättämään asiat taakse?
Milloin elämä on taas normaalia?
Kotiin päästyä uppouduin taas Potteriin. Menin taas kahentoista maissa nukkumaan sillä yritin hukuttaa ajatukseni Potterin tuskaan ja menetykseen. Kuoleman varjelukset loppui tänään tai en halunnut enää lukea osuutta: Yhdeksän vuotta myöhemmin.
Asiat ovat palaneet jollain asteella ennalleen. On sähköä, tietokone, netti, laskuja maksettavana... vaikka mitä. Mutta osa asioista ei palaa enää koskaan ennalleen.
Ja ei taaskaan kuvia. Ehkä ensikerralla sitten. Kuvia sukista ja vaikka mistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti